Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.
Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.
Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.
He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että se ulottui aina vahtituvalle asti.
Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran siunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia meni kahdeksaan lyöntiin.
Niin, niin! Totta se on!
Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului tuskin puolen kilometrin päähän!
Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.
Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina, kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.
Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet tapuliin soittamaan eikä "Silkkilaivan" perämies sittemmin ole enää maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin Tuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin viimemainitulla oli paljon selvitettävää "Silkkilaivan" peräkajuutassa. Heistä ja heidän osuudestaan "Silkkilaivan" tuhoon kierteli aikanaan juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia vuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa ja neljä neljättä.