— Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.
— No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee kapteeniksi?
— Tämä.
— Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin ennenkin yhdessä. — Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa fregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa Hampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma! Kuulehan — sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään: Se on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen — ei se mitään oikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä — sateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon. Ukkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin rastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla eteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri vain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana. Suurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään, mitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman korkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata, kääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain raa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin, jos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi kaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten puhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana olevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin miehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja elävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista oli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut niin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas murti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka alhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine selkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi luisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja — piuuu! — katkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että naukui — ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka olet seilannut vain tällä "Anna-Marjalla", et tiedäkään niistä asioista mitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen kanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan…
— Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta kyllä sovitaan.
— Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta sovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!
— Hyvä on. Se on sitten päätetty?
— Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa kuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän katsella ympärilleen.
Anttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä ollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina lauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon muuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa tarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:
— Ei me vielä vanhoja olla — vai mitä! Me ollaan oltu maissa parikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan tuuliin!! — Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!