Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan, luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan, hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia. Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä, niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin sata markkaa!"
Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.
Kello läheni kymmentä.
Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin vuodeksi.
"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan vuotta", mietti hän.
Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.
Aika alkaa olla myöhä.
"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille, voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!
Juoseppi ei ollut tuhma!
Eihän toki!