Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.
Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat vielä tänäkin päivänä.
Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.
Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.
— Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.
— Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.
Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut koko ajan.
— Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?
— No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?
— Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse. Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.