— Sitä minäkin olen katsellut jo kauan, sanoi keskimmäinen.
— Mutta missä on Piki-Juoseppi ja hänen miehensä!?, huudahti kolmas, nuorin.
He nimittivät Piki-Juosepiksi isäpuoltaan, kuin mitäkin vierasta henkilöä, ja nykyään olikin yhdentekevää, nimitti häntä miksi hyvänsä. Hän ei ollut enää kenenkään ystävyyden ja osanoton tarpeessa!
— Siellä ei näy tosiaankaan olevan ainoaakaan elävää olentoa, ja jotain sieltäkin olisi jo pitänyt ennättää näkyä, sanoi keskimmäinen.
Miehet olivat tarkastelleet nimittäin kuuttoa jo ainakin tunnin.
Jostain syystä, nähtävästi virran hitaasta pyörteestä, kuutto parhaillaan kääntyi ympäri myötäpäivää — perä oli jo jaalaan päin — näkyi sen nimilauta, jota ei voinut lukea tänne asti, ja hakkilaudan yli melkein veteen asti riippuva jalusnuora kaikkine pohteineen — kuutto näyttää siis viimeksi purjehtineen myötätuulta, ja siitähän…
— Siitähän on jo viikko!!, huudahti nuorin.
Viikko takaperin oli puhaltanut länsituuli, joka eräänä yönä loppui, ja nyt ei näytä olevan tietoa tuleeko tuulta ennen tuomiopäivää.
Miehiä ihan kammotti nähdä lähellään purjealus, jossa ei edes peräpurjeen jalusnuoraan ole koskettu viikkokauteen!
Kuutto kääntyi yhä. Jo alkoi tulla näkyviin sen ylihangan puoli.