Purjehduskausi on lopussa.
Sameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on kerääntynyt hänen kaappiinsa.
Kauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.
Hän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.
Niin niin…
Mitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman elämänsä?
Usein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän taloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama vanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä alkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli yhtä tyhjä.
Isä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta hailiverkostaan puhuessaan, että "joka sillä tavalla verkkonsa tai purjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä".
Isä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka paikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: "Tästä meidän Sameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!" ja että "Kun minusta aika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät ne sitä tietään!"
Sameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi isä-vainajansa huolen alaisena.