Ne vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat ne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä täytenä paistaa.
Kuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä mukana "Anna-Marjassa" huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa isänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta "Anna-Marjan" päämiehenä.
Hänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.
Hän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja säntillisesti — omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa hän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta siinä hän pettyi surkeasti. "Anna-Marjan" kannella ei ole riehunut koskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta palattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti laivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan. Sinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli ristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan avonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.
Harmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella puolen maapalloa.
Mikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!
Ja hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta on niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe pienintäkään vikaa ja vilppiä missään!
Kun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi edes vaikenevan hyväksymisen!
Mutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: "Tuollako tavalla mies on seilannut koko matkan?!"
Sitten kannelle päästyään hän jatkoi: "Ethän sinä miesparka taida osata vielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!"