— Mitä minä siellä. — Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.

— Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun puotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja raamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri. Ajattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata muiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään. — No — avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten kurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun päälle että: "Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran pätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla", niinkuin pappi sanoi ennen rippikoulussa, jos muistat. — Ja eikä minulla ole aikaa sinua enempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää kuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.

Sameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa jälleen ja otti kynän käteensä.

Piki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi ovenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:

— Jaaha! — Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää kelpaa toisten joukkoon! Ylpeä — teiskailija — sinusta — on tullut — kuin isäsi. — Höö — muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan saraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat hiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan ja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten: "Herra tulee!", katosi jok'ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi oli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!

Sameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.

— Älähän mene! Minä tulen!

Hän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja seurasi Piki-Juoseppia.

Parikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.

Kuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova itätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli humahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan ja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri sivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa roudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon. Kauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko kirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä taloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin Ristianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen ja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin saatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian luki mielikohtaansa Raamatusta: "— — ettäs kuulit emändäs ääntä —— ööö-ööö — ettäs kuulit — — öö — — Ja Aadamille sanoi hän: ettäs kuulit emändäs ääntä — — ja söit — — kirottu olkoon — —". Ristian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se on Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet. — — "Niin näes", selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä Ristian nuoremmille, "Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä syystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä — tuot' noin — oli ollut kuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se kelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne, sillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!"