Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka inhosta ja saneli:
— Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen hautajaisissa!
Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku kysyi:
— Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?
— Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa meillä oli laivassa kokki — älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole, vaikka sinua Kokiksi kutsutaan — musta kuin neekeri, sillä neekeripä hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti. Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä siinä tirskuko, kuin mitkäkin — västäräkit.
— Ole nyt!
— Narraa meitä!!
— Vaipa tämä nyt osais narrata!!
— Niin, en minä teitä narraa. — Ja sitte seuraavana aamuna nousi musta aurinko taivaalle…
— Musta aurinko — ole nyt!