Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.
Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.
Hän lauloi:
Sant Tuomaasta hurrikaani lens kuohuissa Atlannin. Se turmaa laivan vaani — söi meiltä jo mesaanin. — Ohoi, ohoi, ohoi!
Viiskymmentä kynttä raastoi mersseiliä kokoon päin. "Ohoi!" — se nuorin haastoi — alas vierisi syrjittäin. — Ohoi, ohoi, ohoi!
IV luku.
JUUDAKSEN EPISTOLA.
Ennenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä aliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen hänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti "Juudaksen epistolaksi".
Esa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä kertaa kirjoita — hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään kirjoitettavaa — tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.
Vihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty kirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät vain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta taivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä, jota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla yhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen molemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä vasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet: