"Vuonna 1836:
Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.
Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty silakoita velkaa Eskon Mihkelille."
ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:
"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."
Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät — jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä, millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja vahvemmalta.
Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia, niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.
Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!
Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin, kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä maahan, se on juonut sen.
Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun, hankkiakseen muka tarpeita — nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin. Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa — ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut, että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen, jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. — Nyt tänään päätin, että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea! Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän hätyytetä! Vai syrjäinen! No no — odotetaan nyt vain vielä tuleeko sinusta miestä vai ei."