Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike kylien välillä maisin — koska niissä oloissa vesitse liikkuminen oli vaikeaa ja mahdotontakin — yli vuorien johtavaa niin kutsuttua ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan, noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina, jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa, joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä Ukko apulaisineen takoo kultaa.
Mikä lätinä ja loiskina!!
Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.
Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.
Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa kokoamassa!
Turha toivo!
Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!
Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma. Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita, vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle hyvänsä siltä väliltä.
Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.
Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan, varsinkaan yksin.