Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas vyöryvää kumeaa lyöntiä.
Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla, sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.
Syys oli jo pitkällä.
Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.
Ilma oli kostea ja kolea.
Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.
Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.
Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.
Hän ei ajatellut mitään — ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.
Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä hartioihinsa tai tupakoi.