Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti Penna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.
Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan kerran — pari — kolme.
Kello soi itsekseen hyristen.
Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.
Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.
Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se suoraan selältä.
Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.
Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.
Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi, että airojen kolke kuuluu yhä.
Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi olla jo soutajaa kauempana.