— No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä Haukkavuoren Ukosta!
— Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!
— Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! —
— Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin, itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.
Sameli veti ohjaksista.
— Soo hevonen! Alas taas ravata!
* * * * *
Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.
Puhalteli lounattuuli.
Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja vetää omille teloille kotirantaan.