Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti, nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja — tärkein seikka kaikesta — mistä luolan suusta se on mennyt sisään.
Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan kuusen oksassa.
Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.
— No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.
— Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. — Ajattele ensin mitä sanot! Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat — kun huomasi ne arvottomiksi — tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi älytään!
Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren Ukosta!
VI luku.
LASKIAINEN KIRKKOTARHASSA.
Talvi oli kulunut laskiaiseen.
Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.