Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.
Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja hymyilevine kasvoineen.
Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten kanssa ja illalla rahoja lukiessa — venäläisissä paperirahoissa hän tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin röyhkeä ja lihallinen — se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta parempaa ei löytynyt — eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon näköistä leveää rouvasihmistä.
Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin: Nämä ovat sinun!" —
Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan jauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi Sameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli Anna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi Anna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.
Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen edes yhden tapauksen, jolloin — jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa — olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla, kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.
Ei ainoaakaan löytynyt!
Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.
— — Esimerkiksi — — keväällä monta vuotta sitte — — verkkorannalla — — hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa odotellessa, — — toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin — — muistatko —. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina mielessäni, enkä nyt vasta…
Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi minua mielestään pois ajaa — eikä tahdokaan sitä tehdä." —