— Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. — — Sehän on kiertänyt kuin kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. — Mene nyt vain kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun kivistää päätäni. — Mitä tuijotat! Totta se on — ja on niin vilu ja aivastuttaa. — Taidan tulla sairaaksi.
Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon palvelijaa.
Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja hymykuopattomat posket.
Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.
Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei mitään, ei mitään varoituksia — esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen, niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. —
Mokomakin!
Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!
Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.
Luulee vielä, että olen rakastunut!
Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!