Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä tuolilla, istui Sameli.
Sameli oli puheliaalla tuulella.
Häh tunsi olevansa onnellinen.
Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.
Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.
Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.
Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että — että — että — Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun — jos nimittäin ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa — niinkuin laivasta, talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja, olet minun!
Sinä olet minun!
Sinä olet minun!
Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!