Myöhemmin tuli Laukko perheen läheisimpien ystävien kokouspaikaksi vuosittain 18 p:nä elokuuta, Agapetuksen päivinä. Tämä päivä oli kaksinkertainen merkkipäivä, se ei ollut ainoastaan isännän nimipäivä, vaan myös hänen syntymäpäivänsä, sillä Törngren oli syntynyt 18 p. elokuuta 1772. Sittenkun professori Törngren Elokuussa 1833 oli eronnut virastaan ja ainaiseksi asettunut asumaan Laukkoon, päättivät hänen virkatoverinsa ja entiset oppilaansa joka vuosi yhtyä siellä perheen mainittuna juhlapäivänä. Niinkauan kun Lönnrot oleskeli Etelä-Suomessa tuli hän aina tänä päivänä Laukkoon. Ja missä hän kuljeskeli ja asuikin, otti hän aina ajatuksissaan osaa tähän rakkaaseen perhejuhlaan.
Vieraiden joukosta, jotka sitten tavallisesti viipyivät muutamia viikkoja Laukossa, ei koskaan puuttunut professori Immanuel Ilmoni, Törngrenin nuori oppilas, tohtori Sten Edvard Sjöman ja iloinen innokas metsästäjä ja puutarhuri tohtori F.G. Sanmark, jota ystävät nimittivät iloisen Araabian emiiriksi, kaikki lääkintätieteen palveluksessa. Muistakin vieraista olivat useimmat lääkäreitä, mutta myös muita ystäviä saapui tähän juhlaan, jossa aina erittäin hilpeä ja luonnollinen mieliala vallitsi.
Seisovana ja mitä suurimmalla ilolla vastaanotettuna numerona päivän huviohjelmassa oli aina Ilmonin esiintyminen. Tämä oli ikäänkuin luotu huvinäytelmäin esittäjäksi. Lönnrotin kanssa tanssi hän silloin toisten iloksi ja riemuksi laulaen tanssin nimeltä "Munteri tanssaa keikutusta". Jokainen tämän tuttavallisen piirin jäsen antoi puolestaan lisänsä huvituksiin. Nuori lahjakas ja aina kekseliäs Kaarlo Törnegren — entinen hidas Sammassaaren kuningas — esitti humoristisesti ja erittäin taitavasti kuvauksia pääkaupungin päiväntapauksista, Lönnrot taas kertoi yksinkertaisesti mutta samalla hauskalla tavalla muistelmia matkoiltaan Suomen ja Venäjän erämaissa.
Nämä Lönnrotin jutuntapaiset matkamuistelmat lienevät enimmäkseen olleet tuttavallisesti kerrottuja katkelmia, jotka hän sitten yleisemmässä muodossa julkaisi matkakirjeissään "Helsingfors Morgonbladissa" ja "Saimassa", mutta lie niiden joukossa ollut semmoisiakin, joita ei tähän saakka ole painettu. Niin on varmaankin seuraavan ikävän muiston laita, jonka hän itse on kertonut, josta näkee, kuinka se hyväntahtoisuus, joka oli omituinen hänen luonteellansa voi muuttua syvimmäksi harmiksi, kun jotain alhaista ja halpaa koski hänen puhtaaseen sieluunsa. Juttu oli seuraava ja kerrotaan se tässä henkilöitä tai paikkaa mainitsematta.
Kun Lönnrot kerran Venäjän Karjalasta palasi Suomeen, suuntasi hän eräänä Lauvantai-iltana askeleensa tuttavaan pappilaan, jossa sekä rovasti että tämän apulainen olivat innokkaita kortinpelaajia, ja jotka juuri suuresti ikävöivät kolmatta miestä peliin. Lähimmän kortinlyöjän luo oli kokonaista 10 ruotsin peninkulmaa ja seurakunnan lukkari, jolle he olivat koettaneet opettaa kortinlyönnin ensimäisiä alkeita, oli huomattu mahdottomaksi, vaikka hän muuten rovastin arvelun mukaan oli koko taitava lukkari.
Lönnrot, joka hätätilassa voi olla avullisena korttipöydän ääressä, otettiin vastaan avosylin ja häntä pakotettiin ryhtymään peliin. Syynä hänen myöntyväisyyteensä oli tällä kertaa ehkä luonnollinen ilo siitä, että hän taas oli kansalaistensa joukossa. Tämä tapahtuikin, aikaan, jolloin ei totilasi eikä edes korttipakkakaan liioin pelästyttänyt kunnollista maallikkoa ja hänen ympäristöään.
Ensimäisen rangaistuksensa siitä, että hän liian helposti oli noudattanut hyväntahtoista myötätuntoisuuttaan lähimmäisensä heikkouksia kohtaan, sai Lönnrot kärsiä odottamalla myöhään yöhön illallista, josta matkailijamme olisi ollut enin huvitettu.
Seuraavana aamuna lähtivät rovasti ja apulainen kirkkoon luvaten kohta palata, sekä vaativat Lönnrotia lupaamaan, että hän odottaisi heidän tuloaan. Jumalanpalvelus ei kestänyt kauan. Papit palasivat kohta, päivällinen syötiin kuumeentapaisella kiireellä ja peliä jatkettiin, jolloin apulainen uskoi Lönnrotille, että hän tämän tähden oli valinnut lyhimmät virret ja että rovasti samasta syystä oli puoleksi lyhentänyt saarnaansa. Korttipelin päätökseksi tuli, että papeilla oli "kaikki saakelin mollat" ja että Lönnrot kadotti kaikki matkarahansa, joita ei kuitenkaan ollut muuta kuin kyytirahat Kajaaniin. Rovasti tarjosi Lönnrotille kyllä rahoja lainaksi, mutta tämä kieltäytyi harmistuneena vastaanottamasta, kuroi kiini matkalaukkunsa ja kulki jalkasin lähinnä Kajaania olevaan kestikievariin, josta hän sitten kyytikärryillä teki tuloaan vanhastaan tuttuun kaupunkiin. Tapaus oli kumminkin harmittanut Lönnrotia niin suuresti, että hänen ruskeat silmänsä säkenöivät, kun hän pitkien aikojen perästä kertoi tätä juttua.
Tässä on tullut ohimennen mainituksi Lönnrotin palaaminen yhdeltä hänen myöhemmiltä runonkeruumatkoiltaan, vaikkemme vielä ole häntä saattaneet edes ensimäiselle matkalle, emmepä edes siihen hetkeenkään, jolloin hän erosi hyvästä Laukosta. Mutta askel ei siihen olekaan pitkä, palaamme vaan vielä kerran tarkastamaan vanhaa kartanoa jokapäiväisessä puvussaan talvisaikana.