Mäen rinteellä hyvän matkan päässä rannasta oli ja on vieläkin vaatimaton yksikerroksinen puurakennus, josta jo ensi näkemältä, voi päättää sen nähneen kaukaisia menneitä aikoja. Että ne Kurjen suvun jäsenet, jotka viimeksi ovat omistaneet Laukon kartanon, ovat siinä asuneet, on historiallisesti varma asia, mutta tuntijan mielestä tuntuu kumminkin liian rohkealta väittää rakennuksen ijän ulottuvan keskiajan loppuun eli piispa Arvid Kurjen aikoihin, niinkuin epämääräinen tarina kertoo.
Myöhempi sukupolvi, joka tänne on perustanut itselleen kodin tukevien hirsiseinämien suojaan, ei luonnollisesti voi olla tätä tarua kuuntelematta, etenkin kun kansantaru mainitsee saaria ja kallioita aivan likimmässä läheisyydessä, jotka muka ovat nähneet Kurjen suvun kantaisän kaksintaistelun ja rikoksellisen Klaus Kurjen surman. Mielikuvituksen kanssa taistellessaan huomaa silmä hakevansa jotakin tulen tuhoamaa paikkaa, jossa luulevainen Klaus Kurki poltti viattoman Elina rouvan poikineen.
Tämä Laukon historiallinen tenhovoima mahtoi olla vielä paljoa viehättävämpi Lönnrotin aikoina, jolloin "Elinan surma" vielä eli kansan huulilla näillä seuduin eikä ollut muuttanut kirjallisuuden mykkiin saleihin.
Ei sentähden liene liian rohkeata, jos johtuen toisesta tosiseikasta toiseen arvelee, että Lönnrotin olo Laukossa mahtavasti on edistyttänyt kansallisepoksemme Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä.
On jo mainittu, että rouva Törngrenillä oli avonainen mieli kaikenlaiselle kirjallisuudelle, ja että toimelias rouva oli tunnettu erityisestä taidostaan pakottamaan jokaista oikealle uralleen. Kun Lönnrot oli sattunut kirjoittamaan muistiin muutamia vanhoja lauluja ja taruja, joita seudun kansa vielä muisteli, huomasi hän kohta, että hänellä emännässään oli henkilö, jota moiset harrastukset miellyttivät, joiden arvoa sen ajan suuri yleisö ei käsittänyt tai joita se halveksi, koska ei kukaan vielä voinut nähdä sitä määränpäätä, jonne uusi ura oli johtava.
Mikä ihmissielun pohjalla liikkuu, se ilmaantuu usein pikku seikoissa, jotka voivat merkitä hyvinkin paljon. Jokaisesta uudesta runosta, jonka Lönnrot ensimäisenä vuonna Laukossa asuessaan kansan suusta kirjoitti, palkitsi emäntä häntä ylimääräisellä aamupäiväkahvilla, joka, niinkuin tiedämme, oli hänen lempijuomansa.
Nuori ylioppilas vasta kirjoitettu kansanruno käsissään ja reipas, jalo Laukon rouva kirkas kahvipannu edessään, — kas siinä kuva, jota katsellessa suomalaisen silmä lämpimästi loistaa. Ymmärtää niin hyvin, että Lönnrot puhuu sydämensä kyllyydestä, kun hän neljätoista vuotta myöhemmin (1836) kirjoitti tälle "Jalosukuiselle, Kunnioitetulle Rouva Arkiatrinnalle", tietävänsä, että hän "yhä vielä tuntee samaa hyväntahtoista suosiota tahi jos saan sanoa, niinkuin ajattelen samaa äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin oleskellessani Herrasväen kodissa ja joka aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä".
Jospa mielellään uskookin, että rouva Törngrenin osanotto ja kehotus yllyttivät Lönnrotin kokoilemisintoa hänen aivan nuorena ollessaan, tiedämme kumminkin hänen omista sanoistaan, että hänen elämänsä tehtävä hänelle selvisi etupäässä Sakari Topelius vanhemman innokkaan esimerkin kautta.
Juuri Lönnrotin ensimäistä vuotta — 1822 — ollessa Laukossa alkoi Topelius julaista: "Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja", antaen meidän kansanlauluillemme arvoa semmoisinaan, eikä vaan lisinä mytoloogisiin ja muihin tieteellisiin tutkimuksiin. Topelius käänsi sitä paitsi huomion niihin seutuihin Venäjän Karjalaa, joissa suomalainen kansanlaulu tuoreimpana eli kansan huulilla — asianhaara, jota ei tähän asti oltu aavistettukaan. Ikäänkuin varta vasten Lönnrotille puhuttuna kaikuivat nämä Topeliuksen sanat v. 1822 hänen ensimäisen runokokoelmansa esipuheessa: "Näinä päivinä kuin Suomen kansa oppineilta kaikella tavalla valistetaan, kokekaamme myös säilyttää Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja välttämättömästä ajan turmiosta".
Samaan aikaan kun Lönnrotin kotiopettajan toimi Laukossa läheni loppuaan, oli hän — vaikka hän ei niinkuin hyvin tunnetaan ollut mikään "tutkintomies" — valmis suorittamaan filosofian kandidaatin tutkinnon, joka tapahtuikin Turussa 11 p. kesäk. 1827. Säästäväisyydestä hän ei kuitenkaan antanut seppelöidä itseänsä tohtoriksi yliopiston juhlallisessa promotsioonissa, jota samana kesänä vietettiin.