"Mutta jotka tien oheen, ovat ne, jotka kuulevat; sitte tulee perkele ja ottaa sanan heidän sydämmistänsä, ettei he uskoisi ja vapaaksi pääsisi."
Ja häntä kauhistutti nämät sanat. Niin oli myöskin Jumalan hyvyys turhaan mennyt, joka niin runsaasti oli langennut hänen tielleen, ja sana oli otettu hänen sydämestänsä, ettei hän uskoisi ja tulisi pelastetuksi, ja katkerana Jumalata ja ihmisiä kohtaan pani hän lohduttavain sanain kirjan kiini eikä avannut sitä enää niin kauan kuin hän oli Rautiossa.
Siten asui rauhattomuus Katrin mielessä, sillä hän ei milloinkaan unohtanut muinoista kasvatuskotoaan, joka nyt tuntui hänestä hänen omaksi haudakseen. Ja kaksi pitkää vuotta kului työssä ja äänettömyydessä. Katri ei ollut kuullut mitään Laukkalasta, mutta näytti siltä kuin hän alituisesti odotti, että jotakin piti tapahtuman. Joskus leveni joku huhu Laukkalasta metsäkylään, mutta tästä ei yksinäinen Katri mitään tiennyt. Sillä aikaa piti toki Niilon häät Elsan kanssa vietettämän, ja pitoihin olivat metsäkylän varalliset talolliset myöskin käsketyt. Sentähden puhuttiin tästä paljon, ja talon emäntä valmisteli matkaan.
Kun Katri vihdoin ei voinut olla tietoa saamatta näistä korkea-äänisistä huhuista, oli niinkuin kipu hänen sydämessänsä olisi kaivanut itsensä yhä syvemmäksi hänen sieluunsa, ja hän tuli synkeämmäksi ja vielä hiljaisemmaksi kuin hän oli ollut. Mutia ei hän valittanut eikä hän kellenkään sanonut kivustaan, vaan ainoasti pyysi emännältä päästäksensä paimentyttö Leenan sijaan nämät päivät metsään karjan kanssa.
Siellä korvessa tunsi hän niinkuin lievityksen mielessään, kun hän tiesi olevansa niin kaukana kuin suinkin ihmisten asunnoista. Hän tunsi itsensä olevan aution korven ja synkän metsäjärven ystävä, ja tässä syvässä äänettömyydessä ei hänen äänensä kaikunut niin vieraana kuin onnellisten rauhallisissa asunnoissa. Ja erämaitten ikivanhoihin säveleihin liitti hän sanoja, joita suru oli hänelle opettanut:
Kov' on tuonen hiljas toimi,
Raskas ero elämästä.
Yhden tiedän raskaammaksi,
Kuoloakin kovemmaksi:
Se on pilkka, häpy, turma,
Rakastettuin meille suomat,
Se on vihan viljo kylvö
Neidon nuoren sydämmehen.
Illan tullessa pimenivät taasen varjot hänen sydämmessään. Hiljaisuudessa ajoi hän karjan kotiin, meni ylös luhtiin ja laski levolle, mutta ei hän hetkeksikään uinahtanut ja hänen edessään oli aina Niilon lempeitten sinisilmien kuva. Ajatteliko hän Niiloa? Vihdoin nousi hän ylös ja istui luhdin portaille, ja aamun aurinko kohtasi hänet istuvan siinä.
Seitsemän vuotta oli Katri Rautiossa. Tänä aikana ei hän milloinkaan mennyt kirkkoon eikä Jumalaa milloinkaan muistanut. Hän oli niin katkerain ajatuksiensa vallassa, ettei Jumala voinut hänen sydämessään kohdata hyvää maata kylvöllensä, missä se olisi saanut kärsivällisyydessä kypsyä. Ja kaikkien mielestä Katri vuosien kuluessa tuli aina kummallisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, mutta yhtä äänetön ja umpimielinen kuin ennen ja yhtä ahkera työssään. Eikä kenkään Rautiossa ollut nähnyt hänen nauravan tai itkevän niinä pitkinä vuosina, joina hän siellä oleskeli.
VI.
Laukkalassa.