Hän istui isolle kivelle aidan vieressä, painoi yhden kätensä rintaa vastaan ja nojasi polttavan otsansa toiseen. Mutta tuskat kasvoi, ja väsymys karttui, ja ympäristö musteni leimuavilta silmiltä. Onnettomuuden lapsi, Katri raukka, oli mennyt tainuksiin.
Myöhemmin päivällä tapasi kylän väki hänen makaavan siellä. Kirkkomatkoilla Kalajokeen olivat he tulleet tuntemaan Laukkalan ja rikkaan talon ottotyttären ja paljon he kummastuivat, mikä nyt oli saattanut hänen niin kauas kodostaan ja semmoisissa kuluneissa vaatteissaan.
Silloin Katri heräsi taintumuksestaan, ja nuo hyvät ja lempeät ihmiset ottivat hoitaaksensa häntä, ja niinkuin lapsi antoi tyttöraukka viedä itsensä erääsen kylän taloon.
Pitkiä viikkokausia hoiti talonväki Katria sen kuumeen kestäessä, joka kohta sen jälkeen valloitti hänen. Kirkkomatkoillaan sai metsäkylän väki pian tietää, mikä oli ajannut Katrin kasvatustalostaan, ja kaikki he tulivat vielä lempeämmäksi häntä kohtaan. Mutta moni vanhus, joka oli nähnyt vähäisen maailmaa ja kokenut elämää, eivät ennustaneet mitään hyvää Laukkalan talolle siitä, mitä siellä oli tapahtunut.
Kun Katri tuli terveeksi, jäi hän taloon ja otti osaa talon toimiin. Tauti oli tehnyt hänen kalpeaksi, ja suru oli peittänyt hänen muotonsa, niin että se, joka näki vieläkin kauniin Katrin, tuli vähäsen kamalalle mielelle.
Ahkera oli hän töissään. Aluksi ja niin kauan kuin voimansa vielä olivat ylen heikot ulkotöihin toimi hän sisällä tuvassa. Ääneti istui hän varhain aamulla isojen yhteen katon hirteen sidottujen luomapuitten viereen ja loi loimet emännän kankaasen. Yksitoikkoisesti loinpuut pyörivät kertansa yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin ja täyttyivät lankakerroksilla. Näytti kuin Katri olisi huolinut ainoastaan työstään eikä tiennyt, että muu talonväki meni tuvasta ja tuli sinne. Kun vanhukset illalla puhelivat työtä tehdessään, ja kun lapset leikkivät siellä sisällä ja pitivät lystiä, istui Katri yhtä ääneti ja yhtä ahkerasti sen kankaan vieressä, jota hän pian rupesi kutomaan.
Ei Katri milloinkaan puhunut sanaakaan Laukkalasta, eikä hyvä talonväki myöskään kysynyt häneltä paljon. Ei löytynyt yhtään, joka olisi ollut paha onnettomuutta kohtaan.
Muutamana lauantaina kaikki Raution väki lähti matkalle Kalajokeen ehtiäksensä tulevana sunnuntaina hyvään aikaan kirkkoon. Sen talon emäntä, missä Katri palveli, kysyi häneltä, eikö hänkin tulisi mukaan kirkkoon, mutta Katri ei tahtonut nähdä Laukkalaa ja sanoi, että hän jäisi kotiin. Sunnuntaina oli hiljaista ja autiota metsäkylässä, ja vielä hiljaisempaa oli tuvassa, missä Katri istui pöydän vieressä, jolla talon iso piplia oli kiini pantuna. Hiljaan laskeui lämmin päivänpaiste lattialle, hiljaista oli myöskin ulkona, avatun aukon takana. Katri oli muinoin usein lukenut virsikirjaa ja pitänyt Jumalan sanaa rakkaana. Nyt avasi hän raskaan kirjan katkeralla mielellä ja luki sanat:
"Kylväjä meni ulos siementänsä kylvämään, ja hänen kylväissänsä lankesivat muutamat tien oheen ja se tallattiin, ja taivaan linnut söivät sen."
Ja hän luki seuraavat värsyt raskaalla sydämellä ja tuli siten tähän värssyyn: