Siinä Raution metsäkylän talossa, missä Katri oleskeli, palveli toinen nuori tyttö, joka aina oli ollut lempeämpi Katria kohtaan kuin kaikki muut. Se oli sama Leena, joka viisi vuotta sitte oli ollut paimentyttönä ja jonka sijasta Katri, niinkuin jo on kerrottu, oli saanut mennä karjan kanssa metsään. Leena oli nyt seitsemäntoista vuotta ja oli hyvä ja hurskas tyttö, joka tänä suvena kävi rippikoulua.
Nämät molemmat tytöt makasivat samassa luhdissa, ja Leenalla oli usein ja paljon sanomista synkkämieliselle Katrille, Hänen ei milloinkaan vielä ollut tarvinnut maistaa elämän katkeruutta, vielä vähemmin oli hän kärsinyt sielun syviä kipuja, ja eli ainoasti uskonsa kyllyydestä ja siitä riippuvasta onnellisuudestansa. Monena iltana, kun he menivät ylös luhtiinsa, oli Leenan tapana kertoa Katrille papin sanoja rippi-koulussa, ja nuoren tytön hurskaat sanat laskeuivat kuin kesänkaste Katrin vaalistuneitten lapsuudenmuistojen yli ja hänen pimeän, synkän mielensä läpi kävi silloin kuin lämmin tuulen leyhkä.
Illalla, kaksi päivää ennen sitä juhlapäivää, jolloin Leenan piti mennä Herran ehtoolliselle, olivat molemmat tytöt puhuneet keskenänsä tavallista kauemmin ja seuraavana aamuna Katri oli levollisempi ja lempeämpi entistänsä.
Aikaisin Katri toki katosi tuvasta, ja Leena sanoi emännälle, että
Katri tahtoi hänen muassa tulla kirkkoon.
Hyvä, vanha emäntä kiitti Jumalaa liikutetulla sydämellä siitä, että hän niin kauan sulettua sydäntä oli kolkuttanut, ja kaikki muu talonväki ihmetteli ja kysyi keskenänsä, mitä tuo kaikki tahtoisi merkitä.
Kotvasen kuluttua näkivät he, kuinka Katri, puettu juhlavaatteisinsa, valkoinen liina päässä ja virsikirja kädessä, astui alas luhdin rapuista ja yhtyi samaten juhlallisesti puetun Annan kanssa, jonka jälkeen he molemmat nähtiin käyvän sitä tietä pitkin, joka Raution kylästä menee Kalajoen kirkkoa päin.
Matkalla ei Katri lausunut monta sanaa, ja myöskin Leenan sydän oli täynnä siitä pyhästä lupauksesta, hän nyt kävi ensikerran tekemään, jotta myöskin hän kävi ääneti Katrin keralla.
Kun he kuumalta maantieltä olivat poikenneet eräälle oikotielle, joka kulki viileän syvän metsän läpi, hiljentivät he käyntiänsä ja eivät vaeltaneet enää rinnatusten, sillä havuilla peitetty polku oli hyvin kaita. Ja näytti siltä, kuin Katri joka askeleella olisi tullut levollisemmaksi mielessään. Hän katseli kukoistavaa kanervaa, vihjaisia puolanvarsia ja korkeita honkia, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän tavannut muinaisia, rakkaita ystäviä. Kun hän kuuli yksinäisen metsänlinnun viserryksen, jota hän pitkänä aikana ei ollut kuunnellut, lempeni hänen surullinen katsantonsa. Vihdoin kuin he illalla metsänurmen lopussa saapuivat tielle, joka vei kylään, ja Laukkalan talo tuli näkyviin aaltoilevien viljamaitten takaa, silloin kuuluivat samalla iltakellot Kalajoen kirkossa soittavan juhlan alkua. Ne kaikuivat niin täynnä juhlallisuutta ja sovittavaa korkeutta. Leena pani kätensä ristiin rukoillen sydämmen pohjasta ja Katrin mustat, kyyneliset silmät katselivat katkeruudetta entistä kasvatuskotoa.
Kun Katri tuli kirkonkylään, oli siellä monta, jotka vielä tunsivat hänen, ja heitä kummastutti hänen nähdessään, sillä he olivat kuulleet niin paljon kummia puhuttavan hänestä. Katti vetäytyi erikseen ollaksensa yksinään ajatustensa kanssa eikä puhutellut siten yhtäkään vanhoista tutuistansa.
Totiset sydämmensä ja mielensä puolesta pyysivät Leena ja Katri majaa yksinäisessä paikassa ja hiljaan ilta kului pienessä tuvassa.