Varhain he heräsivät seuraavana aamuna, mutta eivät toimittaneet mitään, vaan vuottivat hiljaisuudessa kirkko-aikaa. Kun ison kirkonkellon ensimmäinen ääni kuului heidän korviinsa ja täynnä juhlallisuutta tunkihe heidän mielihinsä, valmistautuivat he vaeltamaan kirkkoon. Pysäämättä kirkonkentälle menivät he kirkkoon ja istuivat Rautiolaisten penkkiin. Kauan istui Katri liikkumatta nojaen päätään käsihinsä. Kauan ja hitaasti rukoili hän. Kun hän vihdoin nosti silmänsä ylös, katsahti hän Laukkalan penkkiin edempänä kirkossa. Siinä istui Niilo hartaasti vartoen jumalanpalveluksen alkua ja aavistamattakaan että Katri oli niin lähellä häntä. Siinä istui myös Laukkalan vanha isäntä ja liikutuksella näki Katri, että hänen hiuksensa olivat tulleet hopeanvalkeiksi ja että hänen ankara, totinen päänsä oli masentunut vanhuuden painosta.
Mutta Katri luovutti silmänsä näistä esineistä ja alkoi lukea virsikirjaansa, ensin vaivalloisella huomaavaisuudella, mutta pian syvällä rauhan halajamisella. Ja kun jumalanpalvelus sitten alkoi, tuntui hänestä niinkuin olisi hän ollut yksin koko kirkossa, ja niinkuin pappi olisi puhunut yksin hänelle opettaaksensa häntä, että kunkin täytyy tulla lapseksi, ennenkuin hän pääsee taivaan valtakunnan autuuteen.
Kun saarna oli loppunut ja Katri muun rippiväen kanssa astui kuoriin, kuuli hän, käydessään Laukkalan penkin ohitse, hänelle hyvin tutun lempeän äänen kuuluvasti veisaavan ehtoollisvirttä. Mutta hän ei nostanut alas vaipunutta päätään eikä nähnyt sitä vaaleutta, joka leveni Niilon kasvoille, kun hän nyt tuskin kuuluvalla äänellä jatkoi veisuansa. Hän toivoi kenties, ettei Katri ollut häntä huomannut ja että hän vielä voisi välttää Katria kohdata. Mutta kun Laukkalan vanha isäntä huomasi Katrin vaaleat, ei milloinkaan unohdetut kasvot muun rippiväen seassa, ei mikään liikunto hänen kasvoissaan eikä äänessään ilmaissut, että hän tunsi entisen kasvatustyttärensä, ja voimallisena kaikui hänen syvä äänensä muiden yli virren juhlallisissa säveleissä.
Mieli täynnä raivoavia tunteita notkisti Katri polvensa väen seassa altaripöydän edessä. Mutta kun hän kuuli kuinka vanha pappi Jesuksen nimessä ja veressä julisti rauhaa ja lepoa yhdelle toisen jälkeen ehtoollisvieraista, kun hän huomasi papin lähenevän myöskin häntä kalliilla lohdutuksella täytetyllä lupauksella kaikille rasitetuille sydämmille, silloin maalliset murheet poistuivat hänen mielestään. Ja hän nautti leivän ja viinan, ja sata kyyneltä, tuhat kyyneltä seurasi nyt ensimmäistä kevätpisaraa, joka suli jäätyneestä sydämmestä kun kellojen ensi ääni kaikui. Katri kätki kasvonsa käsihinsä, missä hän oli polvillaan altaripöydän vieressä. Se oli pyhä hetki. Mitä hän ajatteli ja tunsi, sitä ei yksikään ihmisestä syntynyt tiedä. Ajatteliko hän sitä kuinka hän seitsemän vuotta sitten samalla paikalla oli notkistanut polvensa Niilon keralla, onnellisena ja hyvänä? Ajatteliko hän sitä, kuinka hän silloin oli luvannut rakastaa ja uskoa, kuinka hän sitten oli vihannut ja epäillyt? Taikka unohtiko hän kaikki mailmalliset asiat, yksin ja ainoasti puhuaksensa taivahan Herran kanssa, täytettynä kuin hän oli äärettömästä janosta, sisällisen rauhan perään?
Jos Katri, kun hän palasi altaripöydältä penkkiinsä, olisi katsahtanut sivulleen, olisi hän nähnyt, että Niilon penkki oli tyhjä. Hän oli jo mennyt kirkosta pois.
Kun kirkonmeno oli päätetty ja seurakunta tulvasi kirkosta, alkoivat
Katri ja Leena pitkän vaelluksensa Rautiota kohti.
Leenassa asui rauha ja lepo ja hän kävi ilolla eteenpäin Katrin keralla, jossa nuori tyttö ei luullut minkään murheen nyt enää säilyvän. Mutta Katrin mielessä rupesi vanha levottomuus taasen heräämään, ja synkemmäksi tuli varjo hänen sisässään, kun hän rauhallisesta kirkosta astui kylmään maailmaan. Kun hän meni kansan ohitse, huomasi hän, kuinka he kummastelevilla silmillä katselivat häntä ja hiljaan kuiskasivat toisilleen, mitä olivat kuulleet mustasta vaaleasta Katrista. Ja uljaana nosti hän päätänsä, ja kumminkin olisi hän tahtonut käsillään peittää näiltä kaikilta, kylmiltä silmiltä sydämmensä kipua. Kujassa kävi hän Leenan sivulla rikkaan Laukkalan isännän ohitse, joka seisoi siellä puhellen arvoisan provastin kanssa, luomatta Katriin kertaakaan silmiänsä, ja Katrin rinnassa raivoi epäilys Jumalan oikeudesta. Kun he olivat päässeet kauemmaksi, näki Katri, kuinka Niilo jo etäällä poikkesi hyvin tuttuun kujaan, joka vie Laukkalaan, ja katkera ilo leveni hänen huulilleen, sillä aikaa kuin hänen silmänsä rajattomalla rohkeudella seurasivat etäällä olevaa esinettä, siksi kun se katosi näkyvistä.
Katri raukan sydän oli kivistö, mihin sanan siemen vaan oli langennut. Ja koska se tuli ylös, kuivettui se, kun ei ollut märkyyttä, ja päivän kuumuudessa seisoi kohoava korsi mustana ja synkkänä.
Katri oli saapunut tien poikkeukseen, missä Laukkala, tuo vanha kasvatuskoti, hänen maallisen onnensa hauta, lakkasi näkymästä ja kuumeenmoisella levottomuudella riensi hän eteenpäin, niinkuin olisi hän tahtonut pelastaa sielunsa kadotuksesta.
Äkkiin huomasi hänen tarkka silmänsä naisen vilahtavan vainioitten takana. Näkikö hän, ken se oli? Vaivalloisella tuskalla katseli Katri raukka tien molemmille puolille, pysähtyi äkkiin ja virkkoi Leenalle: — Mene vähän edellä. Minä näen luontokappaleitten tallaavan Laukkalan kaunista ruisvainiota. Ne minä ajan pois ja saavutan sinut kyllä sitten. Leena nyykkäsi hänelle ja meni eteenpäin. Katri pysäsi ja katseli häntä. Pian ei Leenaa enää näkynyt, Silloin astui vaalea Katri aidan yli vainiolle ja juoksi eteenpäin pientaretta pitkin. Pian kätki lainehtiva laiho hänet. Ja hän juoksi ruisvainion halki, kunnes hän tuli kaskelle, mikä nyt oli naurismaa.