Sen hän sanoi semmoisella vakavalla äänellä, joka ainoasti voi löytyä sillä, joka ilman kaipauksetta eroaa tämän maailman turhuuksista. Ja vaalea oli Katri niinkuin henki, joka tuhannen vuotta on asunut maailmassa haudan toisella puolella.

Hänen kätensä sidottiin paksuilla nuorilla, ja näytti siltä, kuin ei hän olisi sitä huomannut. Ei hän myöskään lahjoittanut yhtään ajatusta tai silmäystä hyvälle talolle, hänen rauhalliselle turvapaikalle surun vuosina, josta ankarat miehet nyt veivät pahantekijän.

Kamalalla kauhulla katseli Raution hurskaat asukkaat raukan lähtöä.
Hyvä Leena itki katkerimpia kyyneliä, kuin hän sittemmin on tehnyt, ja
Katrin vanha emäntä, joka aina oli ollut niin lempeä raukkaa kohtaan,
sanoi nyyhkien:

— Älköön vaan Katri raukan onnettomuus ja rikos langetko raskaana jonkun päälle sinä päivänä, jolloin vanhurskauden tuomio julistetaan!

Pitkä oli matka vanginkulettajista Raution ja Kalajoen kirkonkylän välillä, mihin kuljettiin. Mutta Katrille, joka vaan valmistihe astumaan rajattomaan ijankaikkisuuteen, oli aika menettänyt mittansa. Hän oli ääneti ja vaalea, ja nuo mustat silmät, jotka muinoin olivat niin lempeinä vilahdelleet, katselivat aaveenmoisesti vuosisatojen vanhoja honkia tien varrella.

Kun he tulivat Kalajoen kylään, oli yö jo tullut, ja vanginkulettajat jättivät Katrin nimismiehen haltuun. Hän sai itselleen olkivuoteen ja nukkui rauhallisesti. Hän ei ollut maannut kahtena vuorokautena.

Seuraavana aamuna vietiin hän Laukkalaan. Vangittuna näki hän nyt rikkaan, hyvin tutun talon, missä hän oli leikkinyt lapsuuden iloisina päivinä ja missä hän nuoruuden lyhyenä aikana oli toivonut onnensa kukoistavan.

Katri vietiin tupaan, missä myöskin Elsan ruumis oli. Kaikki talonväki seisoi siinä ja tuijottivat murhaajaan synkeillä silmillä. Myöskin Niilo seisoi siellä vähän syrjällä pikku Antti vieressään. Ainoasti vanhaa isäntää, entistä kasvatusisää ei nähty kansan seassa. Kenties istui hän nyt piilossa jossakin nurkassa ja ajatteli niitä onnettomuuden päiviä, jotka hänen kovuutensa kerran olivat tuottaneet isolle, rikkaalle talolle.

Kun nimismies talutti Katria ruumiin luo ja kysyi häneltä, tiesikö hän, ken oli vainajan murhannut, katseli Katri vaaleata Elsaa, hymyili surullisesti ja sanoi:

— Miksi sitä minulta kysytte? Kyllähän se minä olen, joka olen tappanut Laukkalan emännän.