Kauhistus valloitti heidät, jotka kuulivat nämät sanat, ja murhaajatar vietiin taas pihalle, mihin myöskin kaikki talonväki seurasi. Mutta Niilo jäi tupaan eikä yhtään silmäystä vaihdettu hänen ja Katrin välillä enään tässä maailmassa.
Vähimmin kaikista pikku Antti pelkäsi vankia, sillä Katri katseli häntä niin lempeästi. Ei suinkaan Katri ole voinut tehdä hänen äidilleen pahaa? Ja Katri käski Antin luoksensa, hyväili häntä hellästi ja lausui ainoasti hiljaan monta kertaa:
— Sinä olet sittenkin Niilon lapsi, sinä.
Poika antoi kernaasti hyväillä ja oli kummastunut kaikesta, minkä hän näki. Viattoman lapsen katsellessa Katria isoilla, sinisillä silmillä, näytti Katrissa uusi ajatus heränneen elämään. Hiljaan kuiskasi hän jotain Antin korvaan ja suuteli häntä kiivaasti. Pikku Antti meni pois.
Katri pyysi vettä juodaksensa, mutta kun sitä hänelle tuotiin ei hän juonutkaan.
Kotvasen kuluttua palasi Antti tuoden muassaan taakallisen villikaalia, joka kasvoi joen rannalla aivan talon lähellä. Kun Antti juuri tahtoi antaa myrkkykasvin vangille, pysähdytti väki hänen pihalla, kysyen mitä hän aikoi tehdä vaarallisella kasvilla.
— Vanki pitää siitä, vastasi Antti.
Mutta silloin otti vanginkulettaja kuolemankasvin pojalta ja hänestä oli se kummallista. Pahantekijä ei saanut kuolla, hän oli surmattava. Mutta Katri hymyili vaan nähdessään ihmisten kovuutta ja tointa hänen ympäri, hän hymyili niinkuin olisi hän jo kuulunut toiseen maailmaan ja kiitti hiljaisuudessa Niilon lasta kun tämä taas läheni häntä. Vähän sen jälkeen nimismies lähti pois, ja Katri vietiin Laukkalasta säilytettäväksi vankihuoneessa.
Kun sittemmin pidettiin välikäräjät murhasta, julisti tuomari Katrin syylliseksi. Silloin noudatettiin vanhaa maalakia ja sitä paitse saatiin nojata Moseksen lakiin. Niiden perusteella ankara tuomari tuomitsi murhaajan Katrin elävänä teloitettavaksi ja roviolla poltettavaksi.
Katri kuuli rauhallisena kuolemantuomion luettavan hänelle. Sehän lupasi lepoa ja rauhaa myöskin hänelle, yön syntiselle lapsiraukalle.