Vihdoin saapui hän, käytyänsä erään suon yli, mäelle, jonka vertaista korkeudessa ei hän milloinkaan ollut nähnyt. Tämä havainto teki hänen mielensä oikein iloiseksi, ja hän oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei ketään löytynyt, joka tietäisi, mikä tämän mäen nimi oli. Kuitenkin oli siellä ihmiskäden jälkiä, sillä mäki oli nyt hylätty kaski, missä ruohoa kasvoi aivan runsaasti. Mutta tätä ei Katri tullut ajatelleeksi, vaan oli edelleen ylpeä ja tyytyväinen havaintoonsa.
Tyytyväinen siihen näytti myös hänen karjansakin olevan, joka ahkerasti söi runsasta ruohoa metsämäellä.
Kun päivällisen aika tuli ja auringon helle pakoitti etsimään varjoisempia paikkoja ja laskeumaan levolle ruohoon, otti hän esille tuohisen konttinsa; ja hänen lapsellinen mielensä riemuitsi siitä, että kaikki ne hyvät ruuat, mitkä emäntä oli eväskonttiin pannut, olivat hänen käytettävinään. Syödessään yksinkertaista ateriaansa, ajatteli hän sitä aikaa, jolloin hän itse tulisi laittamaan evästä paimentytöllensä, ja hän tuli oikein vakaiselle mielelle.
Iltapuolella kiipesi Katri metsäisen mäen ylimmäiselle huipulle, istui siellä isolle kivelle ja katseli lavealle ympärinsä. Ja erämaan hiljainen suuruus teki lapsen mielen iloiseksi ja sydämen täydeksi. Jos ei kolkkalehmä silloin tällöin olisi kilistänyt kelloansa ja jos eivät vasikat olisi juosseet kärpäisistä päästäksensä, olisi hän kyllä unohtanut kaikki katsellessansa metsäjärveä tuolla kaukana, koukertelevaa Kalajokea etäällä ja vainiot vielä etäämpänä kylään päin. Ja kun tiainen, peipponen ja kuusennärki yhdessä lauloivat kasken koivuissa, täytyi Katrin myöskin ruveta laulamaan, ja nuo heleät, iloiset säveleet vierivät metsäisen mäen alla olevan suon yli, kunnes hietaharjut toisella puolella ottivat ne vastahan ja kätkivät ne hiljaiseen iltaan. Iloa ilmoitti ääni ja ihastusta välähti Katrin mustista silmistä.
Kun aurinko rupesi laskeumaan itäistä metsänrinnettä kohti, lähti Katri karjaneen kotimatkalle suon ja hietaharjun yli. Kun hän vaelsi vileän kuusimetsän läpi ja näki laskeuvan auringon kirkkaasti paistavan puiden välistä, tuli hän ajatelleeksi Niiloa ja arveli, miten hänen oli käynyt päivän kuluessa. Hän kiiruhti lehmiänsä ja oli pian taas nurmella, jonka yli käytyänsä hän näki Laukkalan ison talon.
Kun hän kävi tanhuata pitkin, huomasi hän että Niilo avasi veräjän hänelle. Sinne jäi Niilo seisomaan. Kun Katri tuli lähemmäksi, tervehti Niilo häntä heti iloisesti, ja Katri ajoi toimeliaasti lehmänsä tarhaan. Niilo jäi jälelle ja pani veräjän kiini.
Kun Katri oli toimensa päättänyt, tarttui Niilo Katrin käteen ja vei hänet vanhaan hyvin tunnettuun leikkipaikkaan. Siellä he istuivat toinen toisensa viereen, ja Katri otti Niilon käden omaansa ja kertoi hänelle vaelluksesta metsässä, suosta ja korkeasta vuoresta ja lintujen leikistä kasken koivuissa. Ja Niilo kuunteli kutakin sanaa, mutta kun Katri oli päättänyt kertomuksensa, kutsui hän Katria taasen leikitsemään hänen kanssaan, jota he myöskin tekivät, siksi että he väsyneinä menivät tupaan illalliselle.
III.
Keskikesän aikana.
Siten kului muutamia vuosia ja Niilo ja Katri kasvoivat isossa talossa. Vähäsen oli nyt muutoksia tapahtunut Laukkalassa. Hyvä emäntä ei enää elänyt ja kuudentoistavuotias Katri hoiti nyt laveata taloutta.