Täten kului muutamia vuosia ja Katri kasvoi rikkaassa talossa. Kun hän oli kaksitoista vuotta täyttänyt, päätti Laukkalan emäntä lähettää hänen paimentamaan karjaa, vaikka hän oli hyvin pieni.
Se oli juhlapäivä Katrista, kun hän kuuli pääsevänsä yksin metsään. Hän oli mielestään jo iso ja täyskasvuinen, kun emäntä laitti hänelle evästä pieneen tuohiseen konttiin. Tosiaan löytyi paljon karhuja korvessa, ja talvi-aikana oli useasti petojen jälkiä huomattu aivan talon lähelläkin. Mutta Katri oli perin viaton ja hyvä, eikä peljännyt susia enemmän kuin Laukkalan vanhaa koiraa Hallia, jonka erityinen ystävä hän oli.
Kun Niilo kuuli, että Katrin seuraavana aamuna piti ruveta paimentytöksi, istui hän ääneti illallisen aikana ja katseli suurilla, lempeillä silmillään Katria. Sitten kun kaikki olivat menneet levolle, hiipi hän äidin vuoteelle ja pyysi päästä Katrin kanssa metsään. Kun äitinsä ei myöntynyt tähän, meni hän ääneti levolle, mutta unta ei hän ensinkään saanut koko yönä.
Varhain seuraavana aamuna oli Katri ylhäällä, ja emäntä antoi hänelle eväskontin, jonka hän iloisena nosti selkäänsä.
Kun hän tuli ulos raittiisen aamu-ilmaan, kimelti yö-kaste aidalla ja ruohoissa, ja tarhasta kaikui kolkkalehmän kello vitkaan ja määräkästi häntä vastaan.
Hän sai vitsan käteensä, avasi tarhan veräjän ja huusi rattoisasti lehmilleen: "Muurikki hoi! astu pian, Mansikki se! noh sinä Liinapää! minkä vuoksi Kyllikki temppuelee!" ja sitten lähdettiin metsään.
Mutta vuoteeltaan tuvasta oli Niilo hiipinyt ulos pihalle, kun hän näki Katrin kontti selässä lähtevän huoneesta. Hän näki Katrin avaavan veräjän, kuuli hänen huutonsa lehmille ja näki hänen vihdoin katoavan nummella honkien ja hiekkaharjanteen taha. Kun hän ei enään nähnyt mitään Katrista, palasi hän aidasta, jonka takana hän oli piillyt, ja hän oli mielestänsä kovin yksinänsä isolla pihalla. Mutta mitä hän ajatteli ei hän sanonut kellenkään, vaan kävi puupinon luo ja hakkasi siellä ahkerasti koko päivän halkoja, vaikka hänen voimansa eivät usein tahtonut riittää.
Sinä aikana vaelsi Katri karjansa seurassa honkanurmen poikki. Nurmeen ei hän oikein suostunut, sillä hän ei käsittänyt, minkä vuoksi siinä kasvoi kuivia peuranjäkäliä ruohon sijassa. Myöskin arveli hän, että pehmeät sammaleet olisivat voineet vihjoittaa monessa paikassa, missä nyt paljas hieta loisti.
Mutta etäämpänä metsässä, missä kanerva oli vihjaisempi, mustikanpensaat useammat ja kuuset korkeammat, siellä oli hänen mielestään hyvä olla. Siellä oli jotakin, mikä viehätti hänen mieltänsä niin kummallisesti ja puhutteli häntä niin ystävällisesti ja kuitenkin niin vakaisesti.
Täten vaelsi Katri kauan edelläpuolenpäivää nurmien, harjojen ja soitten yli, ja kaikki oli hänestä uutta ja salaista, ja usein olisi hän unohtanut lehmänsä, jos ei kellon ääni silloin tällöin olisi hänen huomiotansa niihin herättänyt.