— Tule sitten leikkimään minun kanssani, sanoi Niilo ja tarttui Katrin käteen.
Katri piti kyllä uskollisesti Niilon käden omassaan, mutta hän vetäytyi kuitenkin lähemmäksi emäntää, jonka sylissä hän istui. Siinä oli orpo raukan mielestä hyvää ja turvallista olla, melkein niinkuin ennen hänen oman äitinsä sylissä.
II.
Lapsuuden päivät.
Katri jäi siis Laukkalan toimeliaan talonväen luo ja oppi varhain ottamaan osaa hyvän emännän töihin. Hänen jokapäiväinen seurakumppaninsa oli tuo yhdenikäinen Niilo, talon ainoa, vähäsen turmiutunut lapsi, joka kulutti suurimman osan päivästä leikkien tuvassa ja pihalla. Näissä leikissä oli Katri hänelle tervetullut ystävä, väsymätön keksimään uusia ja lainaamaan niille jonkinmoista vaaran lihallista suloutta, joka omituisella lumoudella mielytti hentoa ja vähäsen hidasluontoista poikaa. Ja kun leikki kerran oli alkanut, antautui Katri siihen kiivaudella ja elävyydellä, joka väliin peljätti Niiloa. Kun hän näki Katrin tulevan piki mustat hiukset häilyen ilmassa ja mustat tuikkivat silmät tulta pelastamaan häntä hukkumasta jokeen, joksi lasten kuvastin oli muuttanut hietasen ojan, kun Katri sitten otti Niilon vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänen nurmen yli ruohoiselle mättäälle ja siellä raivoisella ihastuksella riemuitsi ilosta, silloin Niilo pidätti henkähdyksensä, ummisti silmänsä ja olisi laannut leikkimästä, jos hän vaan olisi rohjennut sitä tehdä. Mutta silloin oli Katri taas valmis keksimään uuden leikin, joka taivutti Niilon pysymään hänen vieressään ja taas leikin kestäessä pakoitti hänen toivomaan olevansa kaukana sieltä.
Usein keskeytti emäntä Niilon salaiseksi iloksi leikin kutsuessaan Katrin avukseen taloustoimissa. Mutta kun hän oli pois, kaipasi hän häntä, ajatteli ainoasti häntä ja istui toimetonna odottaen hänen takaisin tuloaan.
Talonväkeen kuului kolmetoista vuotias paimentyttö, joka kadehtien oli nähnyt Katrin otetuksi Laukkalaan ja joka, kuin tilaisuutta siihen oli, pilkkasi häntä hänen mustien hiuksiensa ja silmiensä vuoksi, jotka talonpojat, niinkuin tietty on, luulevat merkitsevän mustalaisrotua. Silloin leimuivat Katrin silmät kummallisella tavalla ja hän katosi talosta niin ett'ei kukaan tiennyt mihin, siksi kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi iloisena ja palvelevaisena kuin aina.
Toisinansa kun Katri oli hiljaisempi ja vähemmän eloisa kuin tavallista ja leikistä ei tahtonut oikein mitään tulla, suuttui Niilo, ja hänen närkästyksensä voi ilmaantua sanoissa ja pilkassakin, jota hän oli oppinut painientytöltä. Niin lauloi hän eräänä päivänä, kun Katri yhtäkkiä oli laannut leikkimästä ja istunut nurmelle, seuraavan laulun:
Mieron teillä kulkeissaan
Äiti mustalainen
Kelkassa toi Laukkalaan
Katrin, tuo vaivainen.
Kohta katui hän tekonsa ja riensi Katrin kaulaan; silloin Katri katseli häntä, kyynel mustassa sulosilmässään, ja kaikki oli entisellänsä.