Kun he muutamana sunnuntai-iltana kävivät sanaa sanomatta talon lähellä olevalla kaskella etsimässä marjoja, sanoi Niilo vihdoin Katrille:
— Pidätkö minun marjoistani?
— Pidän, jos sinä pidät minun kukistani, sanoi Katri.
Ja molemmat pitivät he toisensa lahjoista, ja silloin näytti jo siltä, kuin olisivat he sanoneet paljon toisilleen. Eikä kukaan kuullut, että he sinä kertana puhuivat paljon enemmän keskenänsä, mutta kukat, jotka hymyilivät maassa, ja linnut, jotka visersivät honkien oksilla, ja kärpäset, jotka suhisivat nuorukaisten ympäri päiväpaisteessa, he mielestänsä näkivät sitä enemmän heidän silmissään. Käsi kädessä kävivät he sitten kotiin isoon kartanoon.
IV.
Uusia vaiheita.
Kun he tulivat kotiin, ei isäntä vielä ollut palannut naapuritalosta, mihinkä hän tapansa mukaan oli mennyt iltapäivällä. Liian kauan ei ukko kuitenkaan viipynyt poissa, ja jotakin totisempaa ja ankarampaa, kuin tavallista, näkyi tänä iltana hänen otsansa rypyissä ja tuuheissa riipseissään.
Nuoret eivät muutenkaan tavallisesti virkanneet aivan monta sanaa vanhojen läsnä ollessa, mutta tällä kertaa oli äänettömyys isossa tuvassa suurempi kuin milloinkaan ennen. Oli niinkuin olisi tuntenut ukkosen ilman siellä sisällä, ja ääneti meni Katri ulos pihalle muhkeaan humalistoon siellä nauttiaksensa ihanan illan hunaja-ilmaa ja metsäkukkien lemua, joka oikein kohosi taivasta kohti rauhallisena sunnuntai-iltana.
Kun Katri oli mennyt tuvasta ulos ja Niilon silmät näyttivät etsivän rahilla olevaa lakkia, kysyi Laukkalan isäntä, tuo ankara ja rikas isä:
— Mihin aiot, poika?