— En juuri mihinkään, ai'oin vaan katselemaan luontoa vähäsen.
— Kyllä nyt näen, mihinkä mielesi hehkuu, poika, ja tosi on kyllä myös se kummallinen juttu, jonka tänä iltana kuulin Laukkalan talosta. Mutta vielä tänä iltana tulee myöskin tuo paha juttu kyläläisten kesken loppumaan. Sillä sen sanon sinulle, poika, ettehän vielä pistä silmiä ulos Laukkalan vanhasta isännästä, etkä sinä tule tätä kauemmin juoksemaan kerjäläistytön jälissä. Ei milloinkaan vielä ole kukaan suuren su'un jäsen nainut pimeän yön lasta, mustalaiskakaraa, ja Laukkalan Antin poika ei saa olla ensimmäinen.
Ankara isäntä nousi perä-istuimelta, missä hän oli istunut, ja katseli poikaansa, joka kalpeana ja silmät lattiaa päin istui rahilla oven vieressä. Vanha isä seisoi hetkisen äänetönnä, sitten kävi hän pojan luo, joka nöyränä painoi päänsä alas.
— Naapurin Elsa, alkoi isä vähäsen leppeämmällä äänellä, hän on sinulle sopiva tyttö. Hänen sukunsa ei ole huonompi kuin sinun, ja hänellä on koti hyvillä pelloilla ja lukuisalla karjalla. Se voi olla jotakin Laukkalan pojalle. Myöskin olemme, isänsä ja minä, sopineet asiasta. Hän antaa Elsalle talonsa ja sinä perit minun, ja kahden vuoden kuluttua vietetään teidän häänne. Täten tulee paha puhe Laukkalan pojasta vaikenemaan kylässä, ja mustalaiskakara ei unohda Laukkalaa, sen takaan.
Jos Niilo olisi tahtonutkin sanoa jotain isälleen, oli hän kuitenkin mykkänä eikä edes tohtinut katsella ankaraa isäntää, joka istui hänen lähellensä, aina vähän ajan takaa katsahtaen ovea, niinkuin odottaisi hän nähdä jonkun tulevan sisään.
Sillä aikaa oli Katri humalistossa, ja hän oli onnellinen mielestään. Myöskin hän oli tullut vähäsen alakuloiseksi isännän ankarasta katsannosta mutta lauhkea ilta-ilma ja selkeä kesätaivas saattoivat hänen pian poistamaan nämät ajatukset. Hän katseli vihjaista maata ja sen kukkia, peltoja ja harvoja aitoja ja hän heitti silmänsä aina hietaharjaan saakka, joka loisti niin lämpöisenä päivänpaisteessa. Hän muisti äitinsä, joka juuri tämän korven yli oli tuonut hänet hyvään taloon, missä hänen onnensa nyt suloisesti kukoisti, ja hän kiitti Jumalaa hänen lempeästä auttavaisuudestaan köyhyyden lasta kohtaan. Ja tuon mustasilmäisen Katrin katsanto oli lempeä nähdä onnen hetkinä, niinkuin synkeä metsänjärvi vaihtaa muotoansa, kun päivänpaiste loistaa sen koivurikkaille rannoille.
Vihdoin palasi Katri tupaan toimiaksensa muutamien maito-astiojen kanssa, mutta oikeimmin nähdäksensä, mitä Niilo teki, kun hän niin kauan viihtyi tuvassa.
Kun hän astui sisälle, loi hän ystävälliset silmänsä isäntään, joka äänetönnä istui Niilon vieressä. Ääneti otti hän maito-astiat hyllyltä, mutta pian keskeytti hän askaroitsemisensa, sillä ankaruudella lausui Laukkalan isäntä hänelle seuraavat kovat sanat:
— Ei kiitollisuutta asu kerjäläiskakaran mielessä. Siitäkö syystä olet saanut syödä leipääni ja turvaa kattoni alla, että keinoillasi ja juonillasi olet viekoitellut itsellesi Niilon, rikkaan talon ainoan pojan? Mutta sen sanon minä, Laukkalan isäntä, ettet sinä tule emäntänä omistamaan tuuman alaakaan minun pellostani ja niitystäni. Mutta Elsa tulee Niilon vaimoksi, eikä yksikään heittiölapsi saa enään liekahdella isossa tuvassa. Ja sinä menet vielä tänä iltana ulos samasta veräjästä, jonka kautta kulkulainen äitisi kerran veti sinut tänne mustalaiskelkassaan. Jätä tämä talo heti paikalla konstikas ilkiö ja mene ulos siihen yöhön, mistä kerran tulit. Mene!
Ja Katri ei virkannut mitään, eikä kyyneltäkään vuodattanut, Katri raukka, joka ei milloinkaan ollut toivonut peltoja ja niittyjä, vaan ainoasti Niiloa. Mutta hänen mustista silmistään leimusi salama, joka kohtasi kovasydämistä ja ylpeätä Laukkalan isäntää. Sitten katseli hän Niiloa, ja silmälautansa vavahtivat äkisti. Mutta Niilo istui ääneti ja vuodatti hiljaisuudessa kyyneleitä rakkaudesta ja miehuuttomasta pelvosta. Vanha isäntä istui nyt myöskin ääneti ja melkein kamalan näköisenä, niinkuin istutaan ukkosen ja salamoitten raivotessa.