Seurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että minä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä kesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä minun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä oli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä ja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»
Me puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä. Niin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella rannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä matka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan? — »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? — »Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta vähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»
Pian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle.
Erosimme heistä kuin vanhoista tutuista.
Ja niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja vilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään uudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.
Pitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten, sankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan kuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä äänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa erämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä odotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.
Sensijaan kohosi yht’äkkiä itse Yllästunturi ja, niinkuin näytti, aivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko tuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä ja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät väreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja ytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt näköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä lumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata usvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse tunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.
Yllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat korkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.
Sitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien välistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja teen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin, sillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.
Mutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme! Ovi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan säikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.
Erämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven — ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa pimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus. Muuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen muodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja verkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku ponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.