Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.
Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien, metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan akkunoista tervehtiessä.
Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari, että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen, leveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin suurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja varakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.
Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.
Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi peninkulmaa pohjoiseen päin.
Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään ympäristöön.
Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.
Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen Ilmestyskirjaan.
Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.
Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä erinomaisen hupainen.