1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA VIETTÄNEEKSI.
Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.
Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla oli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää hartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli ajatellakaan matkaa!
Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi; mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen perhepiiriin.
Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.
Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi. Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.
Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.
Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.
Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.
En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta nyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti odotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja tuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt liian suuressa arvossa.