Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet, ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä näköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka yksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä tietystikään voinut saada mitään käsitystä.
Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.
Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä kaunis- ja voimakaspiirteinen Pallastunturi ja itäisellä ilmalla Kumputunturi, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman päässä siitä paikasta, missä seisoimme.
Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken sulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan vedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat ruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava alituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä ei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä, aurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.
Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin. Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä, muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen, jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.
Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.
Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi niin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.
Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla lastatusta tunturista. Se on Kullervo. — Useinkin, kun istahdin jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.