Ensimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin nähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä korkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin Nikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna on ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan olevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa tuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori Aavasaksa on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka, mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään mistään varsinaisesta vuoresta. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä, ihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten kasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan muotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat niin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo valtava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin Lapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia kivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden muodostelemia.
Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti toisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.
Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä nuoremmiltakin henkilöiltä.
Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.
Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin pääsimme ylös jyrkännettä.
Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä olevansa.
Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä, persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja tunturikuninkaita.
Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan purra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä. Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin jo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi nähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain uutta kiviharkkoseinämää.
Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin laeksi. Se oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo kaukaa olimme luulleet näkevämme.
Mikä jylhyys, mikä ääretön jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli, jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen kehdolta.