Äkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan luolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen kimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin matkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä on kaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe rahtuakaan linnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut ja matkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin vaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun minä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin mukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin viehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.
Vaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä — 23 ja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana pohjoisessa on asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä. Meitä ympäröi vain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki lähellä olevat esineet.
Näitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut kertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan talvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun pyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä valoilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat kaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti loistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän samallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka yhtaikaa näyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina, riippuen kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista. Muudan ajomies näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja oman ajoporonsa sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan koetti kiertää. Toinen mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki kauppapuoteja pitkät jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat professori Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita katuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä kaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra Granit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin tuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki silmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen kuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että sanotaan ihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän kauniita unia.
Minä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa kahta kertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä mukaan kuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme vuolaimpia virtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin saman huomion kuin hra Granit.
Palaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello kymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön peikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin puolin tietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen kuitenkin aiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo saattoi sanoa, että oli aamu.
Lumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien muotoisina, jotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät havupuitten oksiin. Omituisinta oli, että kasvojen ilmeet, tukankoristeet sekä puvut täydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600 lukujen historiallisille kuville kaikki erilaisia ja uskomattoman luonteenomaisia, milloin juhlallisin, milloin ivallisin kasvonpiirtein, jotka erottuivat niin selvästi, että taiteilija olisi voinut kuvata ne, samoin kuin arkkitehti olisi saanut vaikka yksityisaiheitakin huviloista ja palatseista näistä yöllisistä näköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita töyhdötetty kypärä päässä, siinä ojensi linnan neito lumivalkean kätensä vastatanssijalleen minuetissa, siinä kohotti kuningatar Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan isän, Pietari Brahen katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla kuin tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen suurta bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa vartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali Mazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat. Tuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt olevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli niitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston vertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna näkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen, jolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden haamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille kauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon perästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo oli vienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään muuta maailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas piti palata hautoihinsa.
Pian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen uudelleen myöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.
Niin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella, jollei hän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä hänen kanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli asianlaita piloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän tuiman pakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan kuoleman lähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja tuntee miellyttävintä kesälämpöä.
3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA TAIVAALLA. REVONTULET.
Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin tietä.