Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.
Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä aaltoilevasta valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman vähintäkään vaihtelua.
Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin, mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa. Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia, punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma, sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja tunturien yläpuolelle.
Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.
Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan. Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan perillä.
Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee ainoastaan kerran eläessään.
Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina. Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille, uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in »Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita naiskasvoja.
Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö niiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista muurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto, ja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita, missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa. Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.
Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja kesäisiä tuttuja ikään.
Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.