Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta, missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs luodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle Kirkkosaarelle.
Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.
Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on mahdoton unohtaa.
Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.
Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä. Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas piakkoin kokonaan katosi.
Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.
Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä kohti luoteista taivaanrantaa.
Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven, joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt holvi.
Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä — edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin kirjaeltuna.
Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla oli jo kymmenen asteen pakkanen.