Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä — lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.
Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»
Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat, on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele. Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.
Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä, niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini lapinkielisen almanakan. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa, vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.
Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50 illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.
Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: Fasto ailek (ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: Palm ailek; pääsiäispäivä: Pjässa peive; rukoussunnuntai: Råkkåles ailek, mutta rukouspäivä Böns peive. Helluntaipäivän nimenä on Pingelis peive ja joulupäivän Joulu peive j.n.e.
Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim. seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»; »Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.
Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.
Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia — mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.
Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä — emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus, miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden äärestä.