Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan, mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen jäljen, niin kaita kuin se olikin.
Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse solahtamaan.
Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut silmiimme pieninkään sinne johtava polku.
Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan. Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli suunnattava kulkumme sinne ja sinne.
Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat, että vieraita oli tulossa.
Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.
Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä, punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen haaveellisen leiman.
Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään, astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi hiiloksessa.
Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.
Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia — kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.