Silloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan terve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä ajosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta hoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut parantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen voimat näyttivät vähitellen palaavan.
Pitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä siitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen laiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet, nousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista tiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään välipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen pienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi minuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen taas kulkemaan edelleen.
Tuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se toisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan, käveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti taakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku kourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan ystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin talliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella kestitsin.
Eipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten mukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille, jossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista kuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme virkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun kesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen Kolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen — »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut ylen kylmä.
* * * * *
Uudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen tuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan, josta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja lumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin. Pitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää uskallettu käyttää.
Pekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten tunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen sitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri se teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin sitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja tuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun sokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin minä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain vastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti, miten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa etehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri. Poistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se polki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja tavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.
Pekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu vietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua ja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois rappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran tuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla Pekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä harjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi rappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta katseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme olivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja piehtaroida kinoksissa.
Eräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää ennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen ajelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen älysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi kuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden merkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä keveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin se lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien lailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin kerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella edes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!» Sen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain lumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän, joka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille kolmelle yhtä hupaisaa.
Toisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle. Se sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään taivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten tuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa näytelmää.