* * * * *
Pekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu hankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi suuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi erään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo oli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen ja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat kyllä riittivät.
Viimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli matkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan iloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta kuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen kyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu tuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta ilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään välittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.
Minulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä iso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu, sillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan, mutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua lakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan lakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin katsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka heitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata. Toverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla päätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella. Mutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista varotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»
Viimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi isäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän erottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka sisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen vähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen, menin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan seisoskelevia hevosia.
Pekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa ääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi se tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon. Mutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska leikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin sille sokeripalan kädestäni.
Silloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä lieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se tyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti sen kosteisiin, mustiin silmiin.
Sitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen hevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa riensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.
Ja niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.
Mutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän, että ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja hilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.