Minä olen nyt ylenmäärin onnellinen, kun välimme isän kanssa tulee sellaiseksi kuin sen pitää ollakin. — Tiedätkö, äiti, — se oli kyllä aijottu pieneksi hämmästykseksi, mutta en malta olla sitä jo nyt kertomatta, että pikku pojastamme tulee isän ja Jalmarin kaima.
APTEEKKARIN ROUVA
(kummastellen.)
Pikku pojastanne?
ELISE.
Ai, anteeksi, rakas äiti, se on, kuten Jalmari sanoo, minun omituinen päähän-pistoni, että esikoiseni on poika, mutta minä olen siitä niin varmasti vakuutettu, että täällä kotona erehdyn sanomaan sitä myötään. Sen täytyy olla poika.
APTEEKKARIN ROUVA.
Niin olet vielä lapsellinen kuin ennenkin, Elise. Poika tai tyttö, meille vanhoille on pienokainen yhtä rakas.
ELISE.
Niinhän se kyllä on. Mutta näes äiti, minä olisin niin onnellinen, jos meillä olisi poika oppimassa perinpohjin tuntemaan jaloa isäänsä, Jalmarin ollessa vielä voimakas ja nuori, jos näkisin pojan sieluun ensimäisen kipunan syttyvän isänsä sielussa leimuavasta isänmaanrakkauden tulesta, jos huomaisin pienokaisen tiedonjanon ja, kukaties, näkisin kerran vielä runoilijan jalojen tunteiden heräävän hänen nuorekkaassa rinnassaan.