APTEEKKARIN ROUVA.
No, no, no. Ei nyt tuollaiset mielenliikutukset ole sopivia. Levollisuus ja rattoisa rauha on sinulle tätä nykyä paras. — Vieläkö miehesi kirjoittelee runoja, niin kuin puolikymmentä vuotta sitten?
ELISE.
No tietysti! — — Niin, minä tarkoitan, että runoileminen on hänelle nyt yhtä helppoa kuin silloinkin, vaikka se, luullakseni, on paljon työn tähden jäänyt häneltä vähän syrjään. Noin vuosi sitten, sen minä tiedän, kirjoitti hän runon esimiehensä hopeahäiksi, ja se oli niin kaunis, että minä melkein luulen, että Jalmari juuri sen runon vuoksi pääsi niin pian vakinaiseksi translaattoriksi.
APTEEKKARIN ROUVA.
Vai niin, ohoo!
ELISE.
Siinä uskossa minä ainakin olin ja olin iloinen, kun Jalmari kerrankin sai tunnustusta kaiken ahkeruutensa, harrastuksensa ja taitonsa vuoksi, joista hänen on vaan itseänsä kiittäminen. (Ajatuksissaan.) Mikä ihmeellinen lämpö ja voimakas lento olikaan niissä isänmaallisissa runoissa, joita hän viisi vuotta takaperin kirjoitti, jotka kiertelivät kirjoitettuina jäljennöksinä kädestä käteen, kun olivat niin vapaamielisiä etteivät painettuina päässeet julkisuuteen, tiedättehän, ne, joista lähetin jäljennökset teille, kun isä avioliittoamme vastusti. Muistathan äiti sen ihanan laulun joka loppui näin:
"Sen tiedät, tunnet, Suomalainen — oi! —
Se on sun sielus syvin kaipaus,
Ihana, pyhä, kallis vapaus."
Juuri se laulu kiinnitti sydämeni nuoreen runoilijaan ja viritti siinä isänmaallisten tunteiden kirkkaan leimun ennenkuin olin edes nähnytkään Jalmaria — ja kuin sitten aivan arvaamatta tulin tutuksi hänen kanssaan ja voitin hänen rakkautensa, niin olin sanomattoman onnellinen vaikka isä näki kaikki synkässä valossa, ja sanoi Jalmarin hehkuvia runoja "pöyhkeileviksi" ja toi tuhansiakin syitä meidän kihlaustamme vastaan.