Pyydän nöyrimmästi anteeksi — sama joka kirjoitti kirjeen. (Astuu hiljaa askeleen lähemmäksi ja suun eteen nostaen kätensä kuiskaa erään nimen.)
ELISE.
(näyttää käskevästi ovea.)
Ulos!
Sanantuoja menee äänetönnä ulos.
ELISE
(yksin. Kauhistuneena katselee sivulleen aivan kuin näkisi näyn.)
Huu! — — — — On kuin kokonaan luhistuisin. (Levottomana kävelee edestakaisin kädet suonenvedon tapaisessa puristuksessa.) Totta kuitenkin! Jalmari urkkija! Hourin kenties. Mutta kirje on kädessäni! Ah, se on kauheaa! Se on hirmuista! (Katselee hämmästyneenä ympäri huonetta.) Onko tämä meidän kotimme? — — En tunne sitä enää. — — Täällä on ollut niin rauhallista, suloista ja turvallista, enkä ole huomannut ympärilläni matelevaa syöpäläistä, en akkunoista väijyvää ylenkatsetta ja häväistystä, en ole tuntenut ruttoa, joka on saastuttanut ilman minulta ja — lapseltani. Jumala, Jumala, nyt tuskassani tarvitsisin sinua, mutta en tiedä missä sinä olet — — — en ole niin pitkiin aikoihin sinua tarvinnut.
7:s kohtaus.