ELISE
(yksin.)
Jalmari! — — Miten hennoitkin! — — Nukkua en voi. Sieluni on horroksissa kaukana virran pohjassa, mutta ruumiini ei saa rauhaa. — Ja minä en voi vapautua tästä taakasta. Minunhan tähteni hän vahingoitti sielunsa. — — Mutta kuinka hän saattoi tehdä lapsen tähden, minun rakkaan lapseni, viattoman pikku poikani tähden! Sinun pienellä otsallasi on jo se häpeä, joka on seuraava sinua kautta koko elämäsi. (Vavahtaa ruumiillisesta tuskasta.) — Oi, jospa saisin nähdä sinut, silmänräpäykseltäkään, mutta voimani ovat loppuneet. — Sillä hetkellä kun synnyt täytyy minun jättää sinut pahan maailman jalkoihin, rakas pikku poikani. — Ei, ei! — — Jos me molemmat olisimme poissa, niin ei kukaan tietäisi tästä mustasta häpeästä ja katkerasta tuskasta, silloin ei kukaan, ei kukaan muu kuin äitisi saisi tuntea sinua, pikku lemmittyni. Silloin ei sinun tarvitsisi punastua kenenkään edessä ja meidän molempain muisto ehkä suojelisi häntä, jota me rakastamme. Sano, lapseni, oma kulta poikani: ethän tahdo tulla tähän viheliäiseen maailmaan? Menemme yhdessä toiseen maailmaan, hiljaa, niin hiljaa, ettet herää, ennenkun ijäisyyden kirkkaus ympäröipi sinut. Olethan väsynyt ja tahdot nukkua. (Menee kaapin luo ja ottaa kloroformipullon.) Tässä on unen ja elämän neste meille molemmille. Elä pelkää, minä seuraan sinua — me rukoilemme iltarukouksen isäsi edestä ja sitten nukumme niin rauhallisesti, sinä ja minä, poikaseni, ja sinä heräät äitisi sylissä, ja hän rakastaa sinua, rakastaa niin sydämmellisesti, poikani. (Menee huoneeseensa.)
Näyttämö on kotvan aikaa pimeä.
9:s kohtaus.
JALMARI
(tulee ruokasalista kynttilä kädessä.)
Tuo huone on minusta niin outo. En saa siellä unta. Ja täällä varjot ovat kuin jättiläishaamuja. Minä en nähnyt niitä silloin, kun omatuntoni oli horroksissa. Iloitse nyt sinä, joka minulle elämän annoit, iloitse siitä, mitä verestäsi on tullut. — Elise parka! Kuinka lämpimästi hän minua rakasti, kuinka hän minuun luotti, kuinka onnellisia olisimme voineet olla. Hänen luottamuksensa olen ruhjonut, hänen sielunsa hukuttanut. — Ja minkätähden, hyvä Jumala, minkätähden? Viheliäisyyden, kevytmielisyyden, heikkouden tähden. Ah, jo maan päällä on helvetti — toista ei enään tarvita. — Jos voisin Eliseä tyynnyttää, vähänkään tyynnyttää näinä raskaina päivinä, niin voisi ehkä aika ja lapsi tuottaa unhotuksen, mutta en voi, hän ei tahdo nähdä minua Kainin merkki otsallani. — Hän valvoo nyt ja kärsii naissydämen julmimpia tuskia. (Lähestyy hiljaa Elisen huoneen ovea.) Siellä on niin hiljaista. Jumalan kiitos! Hän on varmaankin päässyt uneen. (Menee lähemmäksi ovea.) Mikä tukehduttava haju! Mitä se on? Se on kloroformia. Hän on sitä käyttänyt saadakseen lepoa. Elise parka! — — Siellä on niin kummastuttavan hiljaista. Tuli palaa vielä. Minun täytyy katsoa, nukkuuko hän. (Avaa oven hiljaa, pysähtyy hetkiseksi tukahduttavan hajun vuoksi; sitten kiiruhtaa hän huoneeseen.)
Näyttämö jää tyhjäksi.
10:s kohtaus.