Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan poikki, oli luullut tuntevansa.
Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski, ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille Uotilan reimassa talkoossa.
Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä. Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan. Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla jutellen.
Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti, ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.
Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja väsyttävästä työstä.
V.
Ristimäen metsässä.
Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin oli jo ruvettu leikkaamaan.
Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s. Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.
Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta. Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.