Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä, rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.
Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan, keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä, joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas työhön ryhtymään.
Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.
Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille, jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.
Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille kolkossa maisemassa.
Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita, kotimatkalle valmistautuakseen.
Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt, lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan. Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati uhriansa.
"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."
Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.
Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin ilmestyi hänen eteensä.